Historia

Pohjolan historia on tiivistetty mukaelma alkuperäisestä Kalevalasta. 

Maailman synty

Aikojen alussa oli Ilmatar, joka yksinäiseen elämäänsä ilmassa kyllästyneenä laskeutui mereen ja tuli tuulen ja veden vaikutuksesta raskaaksi. Kaikkeuden ensimmäinen lintu – sotka – teki pesän Ilmattaren tykö ja muni munansa. Munat kuitenkin vierähtivät veteen ja särkyivät palasiksi, muodostaen maan, taivaan, auringon, kuun, tähdet ja pilvet. Samalla syntyivät myös väkien esi-isät, nuo mahtavat elementtien hallitsijat. Ilmatar yhä jatkoi meressä uiskenteluaan ja loi ympärilleen rannat, niemet, saaret, luodot ja kaikki muutkin paikat. Lopulta Ilmatar synnytti Väinämöisen aaltoin varaan, josta uros sitten viimein ui eräälle rannalle Kalevalan maahan ja auttoi luontoa loitsuillansa kasvattamaan puut ja muut kasvit kukoistukseensa.

Kosiomatkat Pohjolaan

Väinämöinen kävi matkaan kohti kaukaista Pohjolaa, matkasi useita päiviä niin merillä kuin maalla, toiveena saada morsian itselleen vielä niinkin vanhana uroona. Perillä Louhi – rujopiirteinen ja ilkeäksikin kuvattu Pohjolan emäntä - lupasi tyttärensä sampoa vastaan. Väinämöinen ei moista osannut itse takoa, joten palasi takaisin Kalevalan maille ja lähetti ystävänsä Seppo Ilmarisen Pohjolaan sampoa takomaan. Ilmarinen takoi sammon, mutta jäi siitä huolimatta vaimoitta – Louhen tytär ei suostunut lähtemään Ilmarisen mukaan.

Vuorostaan lähti Lemminkäinen – nuori ja komea naistenmies - kokeilemaan onneaan Pohjolan neitten kanssa. Louhelta hän sai tehtäväkseen napata Hiiden Hirven Tapiolan metsästä – hirven, joka oli muita paljon nopeampi ja voimakkaampi. Louhi halusi hirven tuotavan elävänä, mikä aiheutti paljon hankaluuksia – mitkään tarhat taikka kahleet eivät tuota tarvasta pidätelleet. Lopulta Lemminkäinen päätyi pyytämään Metsänväeltä apua ja sai kuin saikin Hiiden Hirven Louhelle toimitettua.

Louhi antoi Lemminkäiselle toisen tehtävän – ampua Tuonelan joutsenen. Tuonelan joelle saapuessaan Lemminkäinen kuitenkin epäonnistui - putosi jokeen ja kuoli. Lemminkäisen emä kuuli itse Ukon kertovan poikansa olevan Tuonelan joen pohjassa. Sinne rientäen emo haravoi poikansa palaset joesta ja laittoi palasista Lemminkäisen ennalleen. Uros heräsi unestaan ja kertoi emollensa tapahtuneen, uhoten yrittävänsä uudelleen. Emo moittien käski Lemminkäistä palaamaan kotiinsa ja kiittämään onneaan, ettei ollut pahemmin käynyt.

Väinämöinen ja Ilmarinen matkasivat toistamiseen kosiomatkalle Pohjolaan. Vanhalle Väinämöiselle ei kukaan halunnut luvata itseään, mutta Ilmariselle Louhi antoi tehtäväksi kyntää käärmeitä kuhisevan pellon ja pyytää suuren hauen Tuonelan joesta. Pellon kyntö onnistui Väinämöisen avustuksella varsin helposti, mutta hauen pyyntiin päätti Ilmarinen takoa itselleen tulisen kokkolinnun Tulenväen avustuksella. Joella kokkolintu nappasi valtaisan hauen kynsiinsä, josta Ilmarinen katkaisi pään ja vei Louhelle näytille. Viimein Louhi lupasi vanhimman tyttärensä Ilmariselle. Häät valmisteltiin ja pidettiin, jonka jälkeen Ilmarinen vei vaimonsa omiin tupiinsa.

Sammonryöstö

Ilmarinen, Väinämöinen ja Lemminkäinen lähtivät yhdessä Pohjolaan sammonryöstöön. Matkallaan uroot nappasivat valtavan hauen, jonka leukaluusta Väinämöinen teki kanteleen. Kanteletta yritti soittaa yksi, jos toinenkin, mutta vain Väinämöinen sai sen kauniisti soimaan ja kutsui soitollaan kaikki metsän ja ilmankin eläimet luokseen.

Väinämöinen Pohjolaan päästyään uhkasi suoraan vievänsä sammon, ja Pohjalaisten suivaannuttua nukutti nuo oitis kanteleellaan. Uroot lastasivat sammon veneeseensä ja lähtivät merille. Pohjolan emäntä langetti jopa unensa lomasta monta harmia uroiden tielle; Ensin heitä kohtasi sakea sumu, sitten laivaa yritti kaataa valtava merihirviö Iku-Turso ja viimeiseksi yltyi hirveä myrsky, jonka tuoksinassa Väinämöisen kantele putosi meren pohjaan, jossa sen väitetään yhä olevan.

Louhi heräsi pian Väinämöisen langettamasta unesta, kokosi joukkonsa merille ja alkoi pian saavuttaa uroita. Väinämöinen aneli apua Vedenväeltä, ja häntä auttaakseen väkeläiset loivat merenpohjaan salakarin, johon Louhin vene osui ja särkyi. Vene hukkui miehineen, vaan Louhi raivostuneena muuntautui kokkolinnuksi ja yritti lentäen tavoitella sampoa, jolloin se putosi mereen ja meni kappaleiksi. Osa kappaleista huuhtoutui Laakson rantaan maaperää rikastuttamaan, mutta osan uskotaan edelleen lepäävän Pohjanmeren syvyyksissä.

Louhin kosto & uuden alku

Sammon mereen hajottua Louhi palasi Pohjolaan haavojaan nuolemaan. Pian Pohjolan emäntä päätti kuitenkin ryhtyä kehittelemään yhtä, jos toista turkikkaiden pään menoksi. Louhi nosti hurjan karhun tekemään pahojaan maillensa, joka ei kuitenkaan mahtanut mitään Väinämöistä vastaan. Väinämöinen kaatoi karhun ja sen kunniaksi pidettiin suuret peijaiset. Lopuksi karhun kallo vietiin hongan latvaan, Kalevanniityn lounaispuolen metsikköön, jossa se yhä tänäkin päivänä sijaitsee muiden honkaan tuotujen karhunkallojen yläpuolella.

Katkerana kostonsa epäonnistumisesta, Louhi viimeisenä temppunaan vei auringon ja kuun teljeten ne vuoren sisään, vieläpä vei tulen koko maasta. Taivaan Ukko iski uuden tulen pudottaen sen kuitenkin vahingossa yhteen Korpinevan lammista, jossa siika söi tulen. Väinämöinen ja Ilmarinen yrittivät pyytää siikaa tulen vaivoinensa, jonka sitten saivatkin kiinni. Ilmarinen yritti ottaa kalan sisuksista tulta polttaen kuitenkin kätensä ja tuli pääsi pakoon kasketen metsää ja maata mennessään. Väinämöinen sen viimein sai kiinni ja jakoi tulen kaikkien turkikkaiden kesken.

Jo alkoi riittää vanhalle Väinämöiselle moinen kiusanteko. Louhista oli päästävä eroon, jotta hyvät ajat saattoivat saapua viimein Pohjolankin maille ja emännän pahasta katkeruudesta päästäisiin. Louhin voittaakseen tarvitsisi Väinämöinen ennenkuulumattoman voimakkaita mahtisanoja, joita uros kävi etsimään ensitöikseen Tuonelasta. Tuonelaan päästyään hän vaati saada Tuonettarelta noita voimasanoja, mutta Tuonetar loitsusi Väinämöisen uneen ja langetti Tuonelan vesille suuret rautaverkot, jottei uros herättyäänkään pääsisi enää pakenemaan. Väinämöinen kuitenkin heräsi muuntautuen loitsujensa avulla pieneksi, ja pääsi näin uimaan verkon silmien lomasta pakoon. Tästä retkestä viisastuneena uros kertoi kaikille tuntemilleen, ettei Tuonelaan kannattanut omin luvin mennä – sieltä ei liene monikaan päässyt pois.

Seuraavaksi Väinämöinen lähti Kokkokallioille Vipusen luolaan herättämään tuota valtavaa, jo ajat sitten kuollutta jättiläistä, joka oli Väinämöistä itseäänkin viisaampi. Vipunen ei tästä riemastunut, vaan nielaisi Väinämöisen vatsaansa. Väinämöinen alkoi kuitenkin tehdä pahasti kiusaa jättiläisen sisuksissa, jolloin tuo vaati urosta hyvällä lähtemään. Väinämöinen taas uhkasi, ettei lähtisi ennen kuin saisi nuo voimakkaimmat mahtisanat, joilla Louhi päihitettäisiin. Niin Vipunen luopui sanoistaan ja Väinämöinen palasi tyytyväisenä kotikonnuillensa, jättäen Vipusen nukkumaan ikiuntaan.

Niin lähti Väinämöinen viimeistä kertaa matkaan kohti Pohjolaa. Ennen matkaansa oli Ilmarinen takonut uroolle vaskisen, kipunoivan keihään, jonka olivat jokaisen väen haltijat loitsunneet voimakkaaksi. Pohjolaan saavuttuaan Väinämöinen puheitta iski keihään Louhin sydämen läpi, jolloin tuon jo pahaksi muuttuneen olennon maallinen ruumis muuttui tuhkaksi ja sydän särkyi tuhansiksi palasiksi leviten kuin sade koko kaikkeuden ylle. Viimein Pohjolaan laskeutui rauha ja väkeläiset pääsivät kansoittamaan tuota vehreää laaksoa. Yhä tänä päivänä tarinat Louhen ja Väinämöisen viimeisestä taistosta kiertävät, ja Väinämöinen onkin tunnettu niin väkeläisten kun Laakson laumattomienkin keskuudessa legendaarisena sankarina.